Home sweet home (away from home) eli vihdoin takaisin Koreassa!

Tuttuja kirjaimia!

Helmikuun puoliväli ja saavun takaisi Koreaan. Kummallista, miten aluksi niin vieras paikka voi tuntua nyt niin tutulta ja turvalliselta. Kaksi kuukautta jossain muualla, missä joka päivä kokee sen saman uutuuden, minkä Koreassakin aluksi ja nyt tänne palatessani kaikki on niin tuttua. Tiesin, miten lentokenttä toimii, koska olin ollut siellä aikaisemminkin, tiesin, miten kentältä pääsee kotiin ja metrokortti oli valmiina taskussa eikä tarvinnut taksien kanssa säätää, oli valmiina, joku paikka mihin mennä eikä sitä tarvinnut etsiä vieraasta kaupungista, tiesin, miten sanotaan kiitos ja näkemiin ja koska kuuluu kumartaa. Kaikki ei tullut enää yllätyksenä. Ihana rentouttava fiilis.

Läpi siis maahantulon valvonnasta, lisää vaatetta päälle rinkasta ja tutulla metrolla suoraan Hoegille. Asuntola aukeaisi vasta maaliskuun alussa, joten muutin pariksi viikoksi naapuriin korealaisen kaverini Suminin luokse. Minna, tuleva kämppikseni siellä jo majaili ja asuttiinkin siinä pienessä asunnossa sitten kolmisin. Tämä ei kuitenkaan tuottanut suurempia ongelmia, koska Sumin on vielä varsin perinteinen korealainen ja nukkua lattialla, joten yksi sänky oli minulle vapaana.

Sadetta havaittavissa, kevät on siis tulossa!

Koreassa oli helmikuun puolivälissä vielä melko talvinen tunnelma eli kohtuullisen kylmää, mutta mistään lumesta tai harmaudesta ei kyllä ollut tietoakaan. Ennemminkin koko maa on ruskea, koska talvi on todella kuiva eli kaikki nurmikot ym. jäävät syksyisen ruskeiksi. Myanmarissa taas oli ollut paahtavan kuumaa ja kuivaa, joten ensimmäisen viikon olin ihan jäässä riippumatta siitä, kuinka paljon löysin vaatteita päälle. Suurin osa talvivaatteistakin oli pakattuna matkalaukkuun, jonka olin jättänyt tänne säilytykseen ja sen avaaminen tuntui aivan liian vaivalloiselta.

Nyt kun oltiin taas päästy kotoisiin tunnelmiin tuli myös hirveä tarve saada suomalaista ruokaa ja muutenkin tehdä välillä ruokaa otse, koska matkalla sitä mahdollisuutta ei juuri ollut. Asuntolassa kokkausmahdollisuudet ovat vähän heikomman, mutta tässä Suminin asunnossa oli ihan kaasuhella useammalla levyllä ja mikro hollilla eikä jossain monen kerroksen päässä. Jonkin näköinen uunikin löytyi, mutta mitään korealaista ruokaa ei oikeastaan tehdä uunissa, joten kyseinen laite oli päässyt vähän heikkoon                                                                                       happeen eikä sitä uskalatanut käyttää.

Ensimmäisenä kokeiltiin kuitenkin makaroonilaatikkoa.Mitenkäs tämä sitten onnistuu ilman uunia Mikrossa tietysti. Viime lukukaudella testailin jo mikron mahdollisuuksia tekemällä siellä kanaa sekä munakkaita, joten tuumattiin, että miksei se makaroonilaatikkokin sitten onnistuisi.
Ensin oli tiedossa aineiden hankinta. Täällä isoon ruokakauppaan on aina hauska mennä, koska valikoima on niin erilainen. Makaroonia kyllä löytyi, mutta kun Suomessa valikoimaa on yksi hyllyväli, täällä jostain alahyllyn kulmasta löytyy muutama erilainen pussi.
Liha on myös vähän erilaista, mutta jotain jauhelihaa muistuttavaa löytyi. Juustoja ei täällä kamalasti harrasteta, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi mozzarellaraaste.
Aineet siis kasaan ja mikroon. Vuoan sijaan käytössä oli vain muovipurkki, koska uunikokkaaminen ei siis ole mitenkään in eikä sellaisia vuokia tarvita mihinkään. Koska tämä oli tällainen pilottihanke, ei kumpikaan tiennyt, kuinka kauan homman piti olla mikrossa, joten liikkeelle lähdettiin kahden minuutin jaksoissa.
Nyt viisastuneena voin kertoa, että annoksen koosta riippuen 20-30 minuuttia mikrotusta on hyvä. Ja loppujen lopuksi saatiinkin aikaan ihan maistuva ja mallikelpoinen makaroonilaatikko, mozzarellakuorrutuksella tosin, mutta kaikkea ei voi saada.

Valmista tuli! Puikoilla syöden tietysti ja mehu antiikkisista teekupeista
Fuusiokeittiötä rakentamassa

Myöhemmin kokeiltiin vielä jauhelihapihvejä ja köyhiä ritareita, mutta pienistä teknisistä ongelmista johtuen nämä yritykset olivat vähemmän onnistuneita kuin makaroonilaatikko ja valikoima ruokakaupassa alkoi myös asettaa rajoitteita, joten ei niistä sitten sen enempää... voin kuitenkin sanoa, että korppujauhon puuttuessa japanilaisen tonkatsun leivitykseen tarkoitettu jauho ei sovellu suomalaisiin ruokiin.

Käytiin myös moikkaamassa meidän vakio opiskelukahvilaa ja ihana täti kiikuttaa meille sitten ilmaiset suklaamuffinsit. En tiedä, mitä opiskelusta tulee sitten taas Suomessa kun ei ole kätevää kulmakahvilaa :(

Koululla piti myös käydä hoitamassa joitakin paperihommia ja kyselemässä asuntolasta jotain, mutta vaikka ihan moderni maa tämäkin on, ei kaikki aina toimi ihan niin kuin Suomessa. Yleensä kukaan ei tiedä mitään tai sitten kansainvälisten asioiden toimistossa kukaan ei puhu ymmärrettävää englantia, joten vaikka joku tietäisikin jotain, ei sitä osata selkeästi selittää. Kolman ongelma on se, että asiista on tehty niin monimutkaisia tai ne on hoidettu niin typerällä ja epäjärkevällä tavalla että koko hommassa ei ole enää mitään järkeä. Oi suomalainen tehokkuus ja yksinkertaisuus!

Keväällä myös ilmansaasteet ja keltainen pöly on tullut ongelmaksi. Kiinasta Gobin aavikolta asti kantautuu keltaista pölyä tänne Koreaan ja matkalla siihen varmaan tarttuu kaikki ilmansaasteet Kiinasta. Katutasolla kävellessä mitään ei huomaa, mutta suu kuivuu todella nopeasti ja yskittää. Jos kiipeää johonkin vähän korkeammalle kuten jollekin Soulin monista vuorista, huomaa pölyn todella hyvin. Asensin sitten kännykkäänkin sovelluksen, joka päivittää ilmanlaatutiedot tunnin välein mittauspisteiltä ja siitä voi aina seurata mikä on tilanne. Joskus harvoin iltaisin saastetaso taso laskee vihrelle, eli ilmanlaatu on hyvä . Useimmiten mittari näyttää kuitenkin keltaista eli kohtalaista. Tästä alemmas päästään vielä oranssiin (epäterveellinen riskiryhmille), punaiseen (epäterveellinen), violettiin (hyvin epäterveellinen) ja tumman punaiseen (vaarallinen). Keltaista ei vielä huomaa ja oranssikin vain jos on pidempään ulkona tai urheilemassa, mutta muuten kyllä ainakin itse vältän juoksulenkkejä tm. jos saastetaso nousee yli oranssin. Korealeiset pitävät lähes aina urheillessaan jotain suun ja nenän edessä, mutta en kyllä tiedä onko niistä mitään hyötyä. Jos oikesti haluaa suojautua pitäis apteekista hakea riittävän tiivis suojamaski.

Ilmanlaatu violetilla, me koululla tekemässä turhaa reissua

Myanmar: Inle

Bussimatka Inlelle oli aivan kamala. Järvelle piti ajaa vuoriston läpi, joten pari viimeistä tuntia bussi mutkitteli pieniä teitä ylös ja alas rinteitä. Matkapahoinvointi oli taattu. Tähän kun vielä yhdistettiin laulava kanssamatkustaja niin yksi kamalimmista bussimatkoista oli valmiina. Aamuyöstä bussi-isäntä tuli herättämään, koska olin ilmeisesti ainut matkustaja, joka jäi pois Nyaung Shwessa. Turistibusseista ei pystynyt jäämään muilla pysäkeillä pois kuin määränpäässä, mutta normaali bussi ilmeisesti pysähtyi joka kylässä. Niinpä kampesin sieltä kaikkien nukkuvien paikallisten välistä ulos ja varmaan kolautin jokaista päähän matkalla tyytmättömistä äänistä päätellen. Vastassa oli taas tuttuun tapaan varsin innokkaat taksikuskit, mutta juuri omaa bussiani aikeisemmin oli tullut turistibussi, joten kaikki taksikuskit olivat sen kimpussa, koska normaalisti vain paikalliset tulevat tällä toisella bussilla eivätkä tarvi takseja.

Katu, jonka varressa hostelli oli

Taksit olivat tuttuja mukavia minilava-autoja ja edessä oli taas mukava matka todella surkeita teitä pitkin, joissa oli enemmän kuoppian kuin tasaista. Kuski ajelutti meitä taas ympäri kylää etsimässä vapaita huoneita ja sopivia hintoja. Lopulta olin kuitenkin niin väsynyt, että tyydyin paikkaan, jossa huone maksoi 20 dollaria yöltä. Sain kuitenkin oman vessan ja suihkun, mikä oli todellista luksusta. Mandalayn hotellissakin oli ollut joka kerroksessa yhteiset vessat ja suihkut. Hostelli oli ihan uusi, mutta täälläkin ilmastointi oli jääkausi-asetuksella ja yöksi piti etsi kaikki mahdolliset sukat ja muut vaatteet päälle.

Lehmä katselemassa maailman menoa hostellin lähellä

Kun olin parin tunnin unien jälkeen selvinnyt hieman yön traumaattisesta bussimatkasta ja joutunut ikkunan alla huutavien vuohien herättämäksi, lähdin etsimään ruokaa ja matkatoimistoa (ensimmäinen asia, mitä joka paikassa pitää tehdä). Inle oli aika pieni kylä, jossa kävi suhteessa paljon turisteja, joten ravintoloita löytyi paljon eikä fermentoitua kalaa ollut näköpiirissäkään. Inlellä myös huomasi turismin vaikutuksen. Monet rakennuksista olivat uusia, eivätkä pelkästään siis ravintolat, hotellit ja hostellit vaan myös paikallisten talot eli täällä turismin alalla työskentelevillä oli myös jonkun verran rahaa.

"Down town" eli pieni kylä ja "suburb area" eli pelkkää maaseutua

Nyaung Shwen satama

Maaseutua Inlen ympärillä

Matkatoimistosta vuokrasin pyörän ja sain kartan ja lähdin ajelemaan. Nyaung Shwe oli Inle järveen laskevan joen varrella ja tänne suurin osa turisteita tuli. Järven ympärillä oli myös muita vieläkin pienempiä kyliä ja ihan järven rantaan rakennettuja kalliimpia hotelli resortteja.
Järveä ympäröi vuoret molemmilla puolilla ja ympäri kiersi myös tie, mutta järvi oli niin iso ettei sitä pystynyt pyörällä kiertämään kokonaan.
Ajelin monta kilometriä, mutta tie meni niin kaukana järvestä, että sen rantaan ei päässyt.
Kuivan kauden takia järven rantaviiva oli myös normaalia kauempana. Niissä paikoissa, missä järvi ylsi edes kohtuullisen lähelle tietä, oli juuri siihen kohtaa rakennettu joku tajuttoman kokoinen hotelli resortti niin ettei kukaan muu vain hyötyisi paikasta.
Järveä ympäröivät alueet olivat todella köyhiä ja kylät koostuivat vain muutamista taloista.
Maatalous näytti olevan pääelinkeino ja peltotyöt tehtiin vielä härkien avulla. Ojassa koiranpentu söi toista kuollutta koiraa. Vesipuhvelit tai jotkut muut vastaavat lehmät kuljeskelivat vapaana ja toisena päivänä meinasin joutua kolariin sellaisen kanssa, kun se rynnisti tielle ojasta täysin arvaamatta ja vuokrapyörän jarrut olivat jo nähneet parhaimmat päivänsä eli eivät kovin tehokkaat.

Järveä ympäröivät vuoret

Rahalla saa ja härällä pääsee

Sokeriruo'on viljelyä

Kyläbaari ja valikoimassa ainoastaan Myanmar-olutta

Läheltä piti -tilanne 

Koko Nyaung Shweta piti pystyssä paikan vetonaula eli Inle järvi, jonne kaikki menivät venekierrokselle. Veneajelu olisi ollut paljon halvempi, jos hinnan olisi voinut jakaa jonkun kanssa, mutta siihen hätään ei löytynyt ketään, joten menin yksin.
Matkaan lähdettiin aikaisin aamulla, koska illalla piti ehtiä Yangoniin menevään bussiin.
Järvellä asui ihmisiä veden päälle nostetuissa taloissa ja monia ravintoloita ja kauppoja ym. löytyi. Joskus perinteiset käsityöt varmaan olivat yleisiä järven alueella, mutta nyt koko homma oli aika turistinen. Vene pysähtyi tiettyihin paikkoihin joiden kanssa kuskilla oli sopimus ja sitten mentiin kierrokselle korupajaan ja kutomoon ja tupakkakauppaan ja vaikka minne. Joka paikassa joku englantia puhuva tuli esittelemään paikkaa ja kierrättämään ympäri ja sitten oli tietysti myymälä ja pointti oli ostaa jotain.

Taloja järvellä

Kauppojen jälkeen oli vuorossa floating market eli tori, joka ehkä joskus oli järjestetty veneissä, mutta joka nyt oli kävijäpaljouden takia siirtynyt ilmeisesti maalle. Tori oli ehkä joskus ollut mielenkiintoinen, mutta sen suosio turistien keskuudessa oli ehkä vähän kääntynyt sitä vastaan ja nyt suurin osa torista oli täynnä pelkkiä matkamuistokojuja ja tähän asti aggressiivisimpia myyjiä ja aika kiskontahintoja.

Floating marketin parkkipaikka

Päivällä käytiin syömässä ja tietysti paikka oli valmiiksi valittu venekuskin sopimuksen mukaan. Hinnat olivat todella korkeat, mutta tässä kohtaa selkeästi kuului syödä, muita mahdollisuuksia ei annettu. Listalta kuitenkin löytyi myös pieniä alkupalaksi tarkoitettuja annoksia, jotka olivat ihan riittäviä. Seuraavaksi ajeltiinkin sitten johonkin temppeliin, jossa asui viisi pientä Buddhan patsasta. Patsaita ei kuitenkaan enää erottanut Buddhiksi, sillä temppelistä sai ostaa kultalehtiä, jotka sitten kiinnitettiin patsaisiin, jotka näyttivätkin enää pelkästään isoilta kultaisilta möykyiltä. Kerran vuodessa neljä patsaista lastattiin ison koristeellisen laivan kyytiin ja niitä ajelutettiin ympäri järveä juhlallisin seremonioin. Viides patsas ei ilmeisesti enää tykännyt matkustamisesta, joten se jätettiin aina temppeliin.

Aikoinaan Buddhaa muistuttaneet patsaat, nykyiset kultaiset möykyt

Järveltä lähti kapea sivujoki kohti Indein kylää, jossa oli paljon vanhoja pagodia samaan tyylin kuin Baganissa. Pagodat olivat kuitenkin vieläkin huonommassa kunnossa ja moni oli täysin rapistunut tai puut kasvoivat niiden läpi. Muuten Indein kylä oli muutama talo, hotelli resortti ja matkamuistokojuja.

Indein kylä ja turistien tuomilla rahoilla korjatut muurit

Lisää kuvateksti

Viimeisenä matkalla takaisin Nyaung Shween pysähdyttiin vielä Jumping Cat -luostarissa. Ilmeisesti munkit siis asuivat siellä keskellä järveä ja olivat ajan kuluksi opettaneet kissoja hyppimään renkaiden läpi ja tekemään muita temppuja. Tällä hetkellä kissat näyttivät kuitenkin olevan kiinnostuneempia makaamaan auringossa kuin esiintymään turisteille hirveässä helteessä.

Joillakin netin matkailufoorumeilla kehotettiin välttämään pitkät pysähdyksen järven turistikaupoissa, jos halusi viettää enemmän aikaa järvellä. Kaupat kieltämättä olivat tarkoitettu pelkästään turisteille, mutta en kyllä ymmärrä, mitä tekemistä koko järvellä muuten olisi. Jos jälkikäteen voisin päättää niin jättäisin koko Inle järven välistä ja menisin Myanmarin uuteen pääkaupunkiin Naypyidawn. Järvi ei ollut mielestäni kovin erikoinen eikä järven ympärilläkään ollut kamalasti nähtävää. Hotelli resortteja ja turisteille suunnattuja paikkoja kyllä löytyi, mutta muuten ei oikeastaan mitään. Nyaung Shwe oli ehdottomasti turistein paikka Myanmarissa.

Illalla oli tiedossa hirveä pakkaus/tunkuoperaatio, kun yritin saada pakattua kaiken järkevästi rinkkaan ja jättää vain sivutaskuihin tavarat, joita tarvin seuraavana päivänä. Edessä oli enää yksi yö bussissa, päivä Yangonissa ja illalla lento takaisin kohti Koreaa.
Bussimatka Yangoniin kesti 11 tuntia, mutta olin taas päässyt tuttuun ja turvalliseen turistibussiin, joten matka sujui ongelmitta tosin edessä oli taas pari tuntia vuorten rinteinä ylös ja alas ja edestakaisin. Joku kanssamatkustajista kuitenkin huomasi jättäneensä passinsa hostelliin ja siinä oli bussiemännillä sitten hoitamista, koska tyypin lennon piti lähteä seuraavana aamuna. Matkapuhelinverkko toimi myös niin huonosti koko maassa, että kenttää löytyi vain kylistä, joten sitten pysähdyttiinkin joka kylässä yrittämään puhelinyhteyttä tyypin hostelliin. En tiedä, miten passin kävi, mutta Myanmar ei ehkä ole se maa, jossa haluaisin passini hukata. Kovin monella maalla ei ole suurlähtystöä maassa ja passia tarvitaan joka paikassa, koska sekä bussien että hostellien pitää ilmoittaa asiakkaidensa tiedot hallitukselle. Toisaalta myanmarilaiset olivat todella rehellisiä, joten varkauksista ei ollut kamalasti huolta eli todennäköisemmin passi pysyi siellä mihin sen oli hukannut.

Yangonissa minulla oli yksi hostelliyö kaytämättä, koska olin lähtenyt päivän suunniteltua aikaisemmin edellisen kerran, joten menin sitten sinne nukkumaan ja suihkuun vielä aamulla. Päivällä oli enää aikaa ruuan metsästykseen ja ruuhkien takia sitten pitikin jo lähteä kohti lentokenttää. Lento lähti illalla ja keskiyöllä olin Kuala Lumpurissa vaihtamassa Souliin menevään koneeseen. Pikkuhiljaa portille alkoi kerääntyä tutun näköisiä korealaisia ja kielikin oli taas tuttua, vaikken mitään ymmärtänytkään, mutta ihan kotoinen olo tuli siinä tuntemattomien, mutta silti jollain tapaa tuttujen korealaisten keskuudessa.
Hieman sama olo kuin silloin kun Koreassa kadulla kävelee vastaan muita länsimaalaisia ja tekisi mieli hymyillä ja moikata näille täysin tuntemattomille. Usein näin oikeastaan käykin: jos vastaan kävelee sellainen harvinaisuus kuin länsimaalainen niin katseet kohtaavat, kumpikin huomaamattomasti nyökkää ja joskus jopa hymyilee ihan kuin tässä muka tunnettaisiin. Aika hauskaa oikeastaan. Täällä kaikki ovat helvetin kaukan kotoa ja 50 miljoonan korealaisen keskellä kuka tahansa länsimaalainen automaattisesti lasketaan mukaan "meihin".

Myanmar: Mandalay

Mandalayta varten olin varannut vain yhden yön, mutta siellä olisi kyllä saanut pari lisäpäivääkin viettettyä. Aikaa oli vain sen verran vähän, että piti priorisoida. Mandalaysta ei sitten löytynyt yhtäkään hostellia, joten hotelliin siis. Tosin oli jo paremmat päivänsä nähneitä nämä paikat, joten ei hinnatkaan olleet huimia.
Tarkoituksena oli käydä U Bein -sillalla, Mandalay Hill -kukkulalla ja kierrellä vähän kaupungissa, paljon muuhun ei sitten ollutkaan aikaa. Ensimmäinen tehtävä oli kuitenkin löytää matkatoimisto, josta saisi bussilippuja. Hotellin respassa ei tiedetty sellaisista oikein mitään, mutta kartalle joku rasti vedettiin ja sanottiin mene sinne. Matkatoimisto sitten löytyikin, mutta siellä istui rivissä kolme kiinalaista, jotka ilmeisesti myivät vain lentolippuja. Hölmistyneistä katseista ja pitkästä hiljaisuudesta päättelin, että nyt kannattaa poistua paikalta, bussilippuja on ehkä jossain muualla. Osasivat kuitenkin vetää uuden rastin karttaan ja sieltä sitten vihdoin löytyi bussiliputkin. Seuraavana päivänä matka oli siis kohti Inle järveä. Etäisyyttä Inlelle oli noin 400 km, mutta ajomatka sinne kestäisi reilut 9 tuntia. En sen kummemmin miettinyt, minkälaisen lipun ostin, koska yleensä turisteille myytiin vain yhdenlaisia lippuja turistibusseihin, mutta seuraavana iltana bussimatkailu yllätti taas..

Illalla halusin siis lähteä katsomaan U Bein -siltaa, joka on yli 160 vuotta vanha, 1,2 kilometriä pitkä tiikistä tehty silta, joka kulkee Taungthaman järven yli lähellä Mandalayta. Kartan mukaan etäisyyttä sillalle oli yli 10 km, joten sinne ei ihan lähdetykään kävelemään. Takseja ei näkynyt missään, mutta täällä homma ilmeisesti toimi mototakseilla. Skootterin kyytiin siis ja matkaan.
Liikenne oli aivan kamalaa, jopa pahempaa kuin Yangonissa. Mandalayssa on noudatettu varsin tiukkaa ruutukaavaa ja kaupunki muodostuikin pelkästään risteävistä tajuttoman pitkistä kaduista. Pitkillä suorilla autot ja skootterit saivan mukavasti vauhtia ja risteyksissä sitten väsiteltiin kukin parhaan kykynsä mukaan.
Liikennettäkin pelottavampaa oli kuitenkin sen seassa hengittäminen. Olen aika varma, että sain jonkinlaisen pysyvän keuhkovaurion pelkästään hengittämisestä. Perille kuitenkin päästiin ja taksi lupasi odottaa sen aikaa kun töllistelin siltaa.
Koska nyt tosiaan oli kuiva kausi, oli järvi kuivunut aika paljon ja silta näytti mahdottoman korkealta ja pilarit erittäin huojuvilta. Kävelin koko sillan päästä päähän monen muun turistin kanssa. Paikallisetkin käyttävät vielä siltaa päivittäin, koska se oikaisee järven yli, jolloin sitä ei tarvi kiertää. Osa sillan laudiosta oli kokonaan irti, osa todella heikossa kunnossa ja osa puuttui kokonaan. Mielestäni oli suoranainen ihme, että koko homma oli ylipäätään vielä pystyssä. Maisemat olivat ihan kivat, mutta luulen, että tänne olisi ollut parempi tulla kuivan kauden päätyttyä kun järvi olisi ollut vähän muutakin kuin kausiviljelmiä.

Kuivunutta järveä viljelykäytössä ja jonkinlainen luostari ilmeisesti

Turistit odottamassa järven ylitystä

Munkit ottamassa kuvia

Koska järvi oli niin matalalla, sillalta pääsi alas kuivuneille alueille

Kauniita ja erittäin turvallisia Mandalayn katuja

Seuraavana aamuna Mandalayssa tuli vastaan jo Yangonissa tapaamani tyyppi ja lähdettiin metsästämään teetä, jota Yangonissa oli saanut joka kadunkulmassa. Vaikkei Yangon ollut mikään varsinainen suosittu turistikohde, oli Mandalay sitä vielä vähemmä, joten englantia puhuvia ihmisiä oli todella vaikea löytää. Pieniä katukeittiöitä ja kahviloita oli myös vähemmän tai sitten hotellini ei ollut ihan optimaalisella sijainnilla. Pitkän edestakaisin kävelyn ja monien epäonnituneiden kyselyiden jälkeen teetä kuitenkin löytyi. Varmuuden vuoksi kahvilan omistajat kutsuivat paikalle vielä jonkun ikivanhan papan, jolla oli muutama sana englantia hallussa. Useimmiten Myamarissa juuri vanhemmat ihmiset puhuivat englantia ja nuoret eivät, koska sotilasjuntan valtaantulon jälkeen koko systeemi romahti, ja sitä ennen kouluissa olleen ovat vielä saaneet koulutuksen brittisysteemin alla. Eli jos palvelu ei luistanut englanniksi, jostain kyllä soitettiin paikalle joku vanhus, joka sitten juoksutettiin korttelien päästä tulkkaamaan ja usein he saapuivatkin hiki otsalla ja hengästyneinä. Toimettomiksi ei siis jääty, vaan jos ulkomaalainen jotain halusi ostaa niin varmasti jostain haettiin joku, joka sen osasi myydä.

Iltapäivällä kävin kävelemässä Mandalay Palacen ympärillä, mutta en jaksanut sisään asti mennä, koska koko paikka on uudelleenrakennettu eikä mitään alkuperäistä ole siis jäljellä. Nappasin vielä mototaksin ja ajelin Mandalay Hill -kukkulan juurelle, josta alkoi pitkät portaat ylös kohti huippua. Koska matkalla ja huipulla on jotain Buddhalaisten hommia, piti kengät jättää portaiden juureen. Oli sitten oikein mukava kävellä paljain jaloin huipulle asti kun oli nähnyt miten täällä syljeskellään ympäriinsä. Portaat olivat täynnä pieniä kojuja, jotka myivät lähinnä matkamuistoja, mutta muutamia surullisenkuuluisia myanmarilaisia ravintoloitakin löytyi. Ruokailu jäi siis myöhemmäksi. Huipulta ei ollut niin hyvät näkymät kuin odotin eikä paikka muutenkaan ollut kummoinen. Huipulla piti myös maksaa kameramaksu eli jos kädessä sattui olemaan kamera, piti sen käytöstä maksaa.
Alaspäin lähdettäessä jouduin taas poseeraamaan ryhmäkuvissa, tällä kertaa buddhalaisten munkkien kanssa.

Tässä perhe, joka ajeli paikalle mopolla, lastasi kattilat pois kyydistä keskelle jalkakäytävää ja
rupesi syömään lounasta. Ihan yleinen käytäntö huomasin.

Mandalay palacen vallihauta. Pelkkää seisovaa vettä, haju sen mukainen

Matkalla Mandalay Hill -kukkulalle, joka tasanteella oli joku buddhalaisten homma

Lisää kuvateksti

Perillä. Näkymiä kohti Mandalayta ja kaukana myös Mandalay Palacen vallihauta

Sutaungpyei pagoda kukkulan huipulla

Matkalla alaspäin. Levähdyspaikkoja on ainakin varattu tarpeeksi

Ennen bussille lähtöä piti vielä käydä etsimässä ruokaa, mutta kiinalaisten puuttuessa jouduin taas turvautumaan fermentoituun kalaan. Löysin myös ihan oikean ruokakaupan, jotka ovat olleen aika harvinaisia (koko reissun aikana) lukuun ottamatta pieniä 7-11 tyyppisiä paikkoja, joita ei Myanmarissa ollut tullut vielä yhtäkään vastaan. Kauppa oli ihan uusi ja varmaan koko konseptikin uudenlainen maassa. Astuin sisään ja sain heti henkilökohtaisen avustajan, joka seurasi hyllyltä toiselle ja suositteli tuotteita, joita katsoin. Seuraan liittyi myös myyjä, jonka tehtävänä oli ilmeisesti kantaa ostoskoriani. Pyörin sitten siinä ympäri kauppaa kahden avustajan kanssa enkä ole kyllä ikinä saanut ruokakaupassa sellaista palvelua. Kun oikeaa tuotetta ei löytynyt tai paketin sisällöstä oltiin epävarmoja kaikki eri vaihtoehdot revittiin hyllyiltä ja kaikki paketit avattiin, että sain sitten katsella kaikki läpi ja varmistuttiin siitä, että nyt tulee varmasti sitä mitä haetaan. En sitten tiedä, että laitettiinko ne avatut pakkaukset takaisin myyntiin tarralla ulkomaalainen on koskenut tähän, hinta x3 vai seliteltiinkö pomolle inventaarion yhteydessä, että täällä kävi se yksi blondi silloin ja päätettiin tehdä pientä tuote-esittelyä.

nam nam

Illalla suuntasin bussiasemalle ja yllätysyllätys, minulle oli myyty lippu paikallisten bussiin. Täällä on siis pääsääntöisesti paikallisille ja turisteille omat bussit, mutta nyt ilmeisesti ainoa löytämäni matkatoimisto myi vain paikallisten bussiin lippuja. Ei siinä mitään, en muutenkaan pysty nukkumaan busseissa, joten ei niin luksusvarusteltu bussi ei haitannut. Tuijotuksen määrä oli kuitenkin aivan valtavaa, kun astuin bussiin ja ilmoitin käytäväpaikan tyypille, että olisin menossa sinne viereiselle paikalle. Tyyppi ei ihan uskonut tätä ja sitten käytiinkin pitkä keskustelu bussi-isännän kanssa, kunnes tultiin siihen tulokseen, että kyllä, nyt on niin, että meillä on täällä ulkomaalainen blondi keskuudessamme ja häellä on lippu ja näillä mennään. Ei tyypillä siis ilmeisisesti ollut mitään minua vastaan muuta kuin syvä hämmennys tuikituntemattomasta blondista, joka yritti tunkea ikkunapaikalle. Muutenkin oltiin vähän hämmentyneitä siitä, että onko tämä edes laillista, koska yleensä bussien pitää pitää kirjaa ulkomaalaisten viisuminumeroista, henkilöllisyydestä ja matkakohteista. Paikallisten bussilla ei kuitenkaan tällaiseen ollut kaavakkeita, mutta bussi-isäntä luotti siihen, että matkatoimisto on ottanut tietoni ylös ja hallitus siis tietää, missä menen.

Matkaan päästiin ja aloin heti katua, etten yrittänyt tehdä viimehetken pakoa johonkin turistibussiin. Bussin TVssä näytettiin puolille öin asti niin huonosti tehtyä ja täysin mautonta burmalaista saippuaoopperaa, että latinalaisen amerikan telenovelat jäivät ihan kakkosiksi. Äänet tietysti täysillä. Tämän jälkeen ohjelma vaihtui buddhalaiseen meditointimusiikkiin tms.
Koko matkan myös takanani istuva tyyppi lauloi niin kuin ihmiset saattavat laulaa kuunnellessaan musiikkia kuulokkeilla. Tyypillä vain ei ollut minkäänlaisia laulunlahjoa, ja volyymikin oli sitä luokkaa, että hän oikeasti kuvitteli viihdyttävänsä tässä koko bussia mahtavalla esityksellään.
Kahden aikaan yöllä hermot olivat kiristyneet jo ihan huomattavan tiukalle ja olin valimis murskaamaan tämän tyypin unelmat suuresta maailmantähteydestä keromalla, että jamppa hei, et osaa laulaa sitten pätkääkään, joten lopetatko ennen kun Sennillä napsahtaa ihan kunnolla??

Niin jäi siis tajuttoman pölyinen, likainen ja kaaoottinen Mandalay taakse ja edessä odotti Inle järvi ja Nyaung Shwe.