Surviving Borneo osa 2

(kamalan pitkällisesti selitettynä)
Oltiin KKlla vain yksi yö ja heti aamulla lähdettiin satamaa kohti ja napattiin sieltä lautta Labuan saarelle ja sieltä Bruneihin. Brunei Darussalam on siis ihan pieni valtio Borneon pohjoisrannalla Malesian ympäröimänä. Valtiomuotona absoluuttinen islamilainen sulttaanikunta ja asukkaita n. 400 000. Tavattiin muutamia tyyppejä jotka oli käyneet ja kaikki sano, että ei eirityisemmin kannata mennä, että ei siellä ole mitään nähtävää ja kalliskin on. Oltiin kuitenkin päätetty, että mennään ja olihan se nyt pakko nähdä, kun tässä hollilla oltiin eli matkaan vaan. Illalla etsittiin jotain majoituspaikkaa netistä, mutta Bruneissahan ei siis ole yhtäkään hostellia eli hotelliin oli pakko mennä. Matka lautoilla kesti ehkä 7 tuntia, koska Labuanilla oli pakko odotella muutama tunti. Päästtin perille ja huomattiin, että lauttaterminaali ei siis ole ihan missään pääkaupungin keskustassa, etäisyyttä 25 km. Vähän oltiin ehkä lähdetty soitellen sotaan, kukaan ei ollut selvittänyt tämmöisiä asioita eikä edes tiedetty, miten sieltä terminaalista sitten pääsisi pääkaupunkiin eli Bandar Seri Begawaniin.

Pitäis päästä, mutta miten?

Hukassa

Tavattiin sitten siinä terminaalissa joku hollantilainen maailmanhistorian professori, joka oli kolme kuukautta jo ollut reissussa mukanaan vaan pieni käsimatkalaukku. Aluksi luulin, että nyt me ollaan täällä jumissa jonkun hullun kanssa, mutta sitten tosiaan paljastuikin, että tyyppi on professori ja kaikki selittyi. Proffalla oli Lonely Planet e-kirjana, jota hän myös raamatuksi kutsui ja kirja sanoi, että busseja pitäisi mennä puolen tunnin välein, joten jäätiin sitten siihen terminaalin eteen istumaan. Tyyppi lähti vähän selvittämään asiaa ja sillä välin kauempana tiellä ajeli bussi. Tyyppi tulee takaisin ja sanoo, että juu se pysäkki onkin tuolla tiellä ja ollaan ehkä tunti nyt istuttu väärässä paikassa. Mennään tien varteen ja raamatun mukaan viimeinen bussi menee puoli viiden aikoihin. No siinä vaiheessa kellohan oli 16.20 eli bussi joka nähtiin oli luultavasti se viimeinen. Jäätiin kuitenkin seisomaan siihen tien varteen kun ei muutakaan keksitty ja proffa oli kokemuksensa perusteella sitä mieltä, että kaikki kyllä järjestyy aina jotenkin. Siinäkin ehdittiin seisoskella ihan hyvä tovi kunnes paikalle pysähtyy auto ja kuski sanoo, että hypätkää kyytiin, hän heittää teidän kaupunkiin, vika bussi meni jo. Vähän ehkä epäilyttävää tämmöinen, mutta kukaan ei saanut mitään pahoja viboja (hyvä perustelu) ja proffa jo lastasi tavaroitaan, joten mikäs siinä sitten. Hypättiin kyytiin ja kävi ilmi, että proffa oli tulossa samaan hotellin kuin mekin, mikä oli siis pääkaupungin halvin. Tää tyyppi ajaa meidät hotellille ja ehdottaa sitten, että hän vois tulla hakeen meitä illalla ja näyttää meille kaupunkia.

Professori ja matkatavarat

Käytiin vähän katselemassa kaupunkia ja syömässä ja mentiin sitten odottamaan tyyppiä proffan kanssa ulos. Setä ajaa ensin meidät sulttaanin palatsin porteille (maailma isoin asuinkäytössä oleva rakennus ja n. 1800 huonetta) ja moikkaa varijalle ja siinä sitten otetaan kuvia. Palatsialueelle pääsee ilmeisesti vain pari kertaa vuodessa, mutta vähän siitä aidan välieistä kurkittiin. Sitten matka jatkuu The Empire hotellille, joka oli sulttaanin veljen pikku överi projekti. Marssitaan suoraan ovista sisään ja setä kierrättää meitä hotellin alueella aika pitkään. En yhtään tiedä onko tämmönen normaalisti sallittua, mutta setä vaan vie meitä.

Sultal Omar Ali Saifuddin Moskeija

The Empire of Brunei

Alkoholia Bruneista ei saa Sharia-lain takia, mutta illan päätteeksi setä vie meidät vielä kahvilaan. Proffa yritti siinä jo maksaa koko hommaa, mutta setä jotain viittoo tarjoilijoille eikä onnistunut proffan yritykset ja setä maksoi kaiken. Sitten setä ilmoittaa, että seuraavana aamuna menkää tuohon joen varrelle ja hänen kaverinsa tulee hakemaan teitä siitä veneellä ja vie teidän Water Villageen ajelulle. Normaalisti lyhyt veneajelu maksaa ehkä 10 dollaria ja pidemmät sitten enemmän, mutta setä järjesti tämänkin ilmaiseksi. Oltiin myös kerrottu, että aiotaan mennä katsomaan sademetsää ja se oli tätäkin yrittänyt järkätä meille ilmaiseksi ja pyyteli kamalasti anteeksi, kun ei onnistunut.
Aamulla sitten joen varteen ja siellähän se vene jo odotteli. Kuski oli ilmeisesti sedän työkaveri. Ajeltiin siinä joen vartta pitkin sulttaanin palatsin taakse (jota ei puiden takia oikein näkynyt) ja katsomaan sulttaanin pojalle kunnostettavaa vanhaa palatsia ja sitten ajeltiin vähän Water Villagessa ja joen vartta vielä aika pitkälle ja tyyppi näytti myös oman talonsa kylässä. Käytiin vielä kylän historiasta ja elämästä kertovassa museossa ja sitten tyyppi vei meidät takaisin maihin. Yhteensä varmaan reilusti yli tunti siinä ajeltiin, mutta tyyppi oli vain innoissaan eikä yhtään näyttänyt haittaavan, että ei saanut mitään maksua asiasta.

Sulttaanin pojalle kunnostettava palatsi

Kyläkoulu Water Villagessa

Käytiin vähän torilla kiertelemässä ja iltapäivällä vielä reippailtiin katsomaan vesiputousta. Illalla sitten hotellihuoneen puhelin soi ja setä on ala-aulassa. Hän ehdotta, että veisi meidät illalla syömään ja ei sitten osattu oikein kieltäytyäkään. Proffa oli lähtenyt jo, joten oltiin sitten kolmistaan ja tehtiin heti kamalat turvallisuussuunnitelmat ihan kaiken varalta. Illalla setä sitten tuli hakemaan meitä ja ajettiin sen lempi seafood-ravintolaan aika kauas keskustasta. Setä tankkasi myös auton ja siinä sitten huomattiin, että Bruneissa bensa maksaa tosiaan 31 senttiä litralta. Jostain huippulaatuisesta bensasta joutuu maksamaan jopa 50 senttiä litralta. Tämän takia Brineissa onkin vajaa miljoona autoa vaikka asukkaita onkin vain 400 000. Ajaminen on näköjään ihan kohtuu halpaa. Ruoka oli hyvää ja kun oltiin lähdössä niin yritettiin omaa osuutta maksaa, mutta ei onnistunut. Setä maksoi ja sanoi vielä, että rahat on vain piece of paper.

Seuraavan aamuna lähdettiin sitten sademetsäkierrokselle. Brunei on niin rikas öljyn takia, että suuri osa alueen sademetsistä on vielä lähes koskemattomassa kunnossa. Joillekin alueille ei esim. päästetä turisteja ollenkaan vaan pelkkiä tiedemiehiä tutkimustarkoituksissa. Otettiin ensin vesibussi, joka vei meidät Bangariin, Brunein toiselle puolelle (maa on kahdessa osassa) ja siitä meitä tultiin hakemaan autolla ja jatkettiin matkaa johonkin sademetsän laidalle. Ainoa tapa päästä metsään on veneellä Sungai Belalong -jokea pitkin ja ilmeisesti jokea pystyy ajelemaan vain sellaisilla long boat -veneillä, koska joessa on tosi matalia kohtia, mutta myös aika voimakkaita koskia. Kuskina oli Iban-heimoon kuuluva tyyppi ja he ovat kuulemma ihan pro tässä long boat hommassa ja ainoita, jotka siihen pystyy. Hypättiin siis paattiin ja aika kiikkerältä se tuntui, mutta edes koskipaikoissa vettä ei roiskunut paattiin, mitä pidin kyllä pienenä ihmeenä, koska laidat oli tosi matalat ja vene ui tosi syvällä. Ajeltiin siinä sitten sademetsän halki ja päästiin lopulta pienen polun alkupäähän. Metsään oli rakennettu yhdet portaat (askelmia 1200), jotka vei korkea mäen päälle ja sinne oli sulttaani sitten päättänyt pystyttää sellaisen metallisen canopy walkway häkkyrän eli kapeita ja kiikkeriä portaita pääsi kipuamaan n. 40 metrin korkeuteen sademetsän latvuston yläpuolelle. Ensinnäkin siinä n. 35 asteen kuumuudessa ja tajuttomassa kosteudessa jo ensimmäisten 1200 askelman kiipeäminen oli aikamoista tuskaa. Voin kertoa, että siellä sademetsän keskellä ei mitään virkistävää tuulen virettä käy vaan ilma vaan seisoo eikä tunnu mitenkään erityisen raikkaalta. Sen lisäksi melu on ihan tajuton. Ei ollut ihan mikään hiljainen suomalainen metsä, missä mieli lepää ja on mukava vähän kävellä polkuja pitkin. Vaikka polulta olisikin ollut sallittua poistua, ei siitä olisi mihinkään päässyt, koska aika tiheäkasvuista oli metsä ja näytti kyllä niin epäkutsuvalta kuin vain voi. Joka asia oli elossa ja joka pinnallä kasvoi jotakin ja linnut ja hyönteiset pitivät aivan hiveää mekkalaa.

Meidän kiikkerä paatti

Päästiin kuin päästiinkin mäen päälle ja sitten olisi vielä pitänyt kiivetä sinne 40 metrin korkeuteen. Sinne asti oli kuitenkin raahauduttu, joten ei muu auttanut. Canopy Walkway viritelmä näytti hieman kiikkerältä ja mukavasti siinä jalkojen alla huojuikin. Jalat jännityksestä täristen sitten kiivettiin sinne ylös asti taivaan rajalle ja muutaman kerran kyllä tuli mieleen kun yritin olla alaspäin vilkuilematta, että miksi ihmeessä pitää itselleen tehdä tämmöistä. Että voisko vaikka mennä semmoiselle rentouttavalle lomalle, missä ei pitäisi henkensä puolesta pelätä kaiken maailman kidnappauksia ja lento-onnettomuuksia ja epämääräisiä venekyytejä ja metallikehikoita sademetsässä ym muuta mukavaa mitä Borneo oli siihen mennessä jo tarjonnut. Että kyllä vielä semmoinen lomaltapaluu loma tulisi tarpeeseen. Maisemathan oli sitten aivan mahtavat. Silmän kantamattomiin koskematonta sedemetsää.

Päästiin lopulta alas siltä taivaan rajalta ja takaisin joelle, josta matka jatkui pienelle purolle, joka laski metsästä. Käveltiin puroa pitkin metsään ja tultiin lopulta vesiputoukselle ja opas vaati että yhdessä kävellään pieneen vesialtaaseen joka oli muodostunut siihen putouksen eteen. Mentiin polvien syvyydeltä veteen ja yhtäkkiä alkoi tuntua kamalaa näykkimistä. Allas oli täynnä niitä pieniä kaloja, joita joissakin paikoissa pidetään vesitankeissa ja sinne voi upottaa jalat ja ne syö kuollutta ihoa pois paitsi, että nää kalat asu täällä ihan luonnostaan. Vähän siinä ehkä pelästyttiin kun yhtäkkiä joku vaan syö jalkoja ja etenkin kun pelkään kaloja ihan hulluna. Opas myös sanoi, että tässä voi nyt sitten ihan uidakin, mutta jätettiin suosiolla väliin.

Kaloja vaanimassa

Kaikki oli ihan kuolleita kun päästiin takaisin sivistyksen pariin ja seuraavana päivänä pitäisi myös lähteä tosi aikaisin lautalla takaisin kohti KKta. Setä kuitenkin soittaa taas aulasta ja kertoo, että meidän ei tarvi millään bussilla alkaa satamaan rehaamaan vaain hän tulee hakemaan meitä. Saatiin myös matkamuistoksi (mauttomat) magneetit, jotka setä oli käynyt ostamassa meille. Aamulla sitten saatiin nukkua vähän pidempään ja priva kyydillä satamaan. Satamassa olisi pitänyt olla jo puoli tuntia ennen lähtöä, mutta saavuttiin ehkä 5 minuuttia aikaisemmin. Setä oli kuitenkin hoitanut meille paikat valmiiksi niin että lautta odotti meitä ja vaikka ostettiin vain 2. luokan liput meidät ohjattiin suoraan 1. luokkaan. Setä myös tyytyväisenä käveli kaikista passintarkastuksista ym. läpi ja kaikki vaan nyökyteli sille yes, sir. Oltiin aikaisemmin myös ihan vitsillä valitettu lauttamatkoilla näytettävistä sotaelokuvista ja kun päästiin laiturille niin setä ihan vakavana kysyy miehistöltä että onhan se komedia nyt ja vastaus oli luokkaa yes sir, absolutely sir. Kiiteltiin kovasti, koska kuka tekee tämmöstä ihan vaan huvikseen ja setä sano, että hän vaan haluaa että meillä on hyvät muistot Bruneista. No todellakin.

Sitten meillä olikin enää ihan muutama päivä jäljellä ennen kuin kaikki lähtisi omiin suuntiinsa. Käväistiin vielä yhdellä saarella lähellä KKta makaamassa päivä rannalla ja sitten jäinkin yksin KKlle, koska lentoni oli paria päivää myöhemmin kuin muiden. Kävin vähän shoppailemassa kaikkea tarpeellista ja kiertämässä night markettia jonkun random britin ja sakasalaisen hääsuunnittelija kanssa, jotka asui samassa hostellissa. Jossakin kenkäkaupassa kaksi myyjää lähestyi hermostuneen näköisenä minua ja halusi ottaa yhteiskuvan. Koska täällä on koko ajan kamalan kuuma, näytän lähinnä jatkuvasti hikiseltä eikä hiuksiakaan voi pitää auki, koska ne on kuumat, mutta silti näitä yhteiskuva pyyntöjä on nyt jostain syystä alkanut tulla. Myyjät näyttivät sitten todella iloisilta ja innostneilta kun siinä poseerasin lähinnä nolostuneen näköisenä heidän kanssaan. Näissä tunnelmissa oli sitten hyvä jättää KK ja siirtyä mielestäni hyvin ansaitulle loman lomalle rauhalliseen Singaporeen.

Mamutik saari

Torilla maistettiin jotain tämmöisiä hedelmiä, joiden nimeä en tiedä, mutta haluaisin näitä ehdottomasti Suomeenkin

Surviving Borneo osa 1

Juu elikkä reissuhan alkoi näissä merkeissä:

Eli otollisia hetkiä matkustamiselle sanoisin.
29.12 hyppäsin aamulla metroon Hongdaesta takkina vain huppariin ja pakkasta n. 7 astetta. Talvivaatteet oli jo muualla säilytyksessä eikä niitä tällä reissulla toivottavasti tarvittaisi. 6 tuntia Incheonista Kuala Lumpuriin ja vajaa kolme tuntia vielä Kota Kinabaluun, Malesiaan, Borneon saarelle. Perillä oltiin puolilta öin. Terminaalissa oli vastassa Iriksen vanha reissukamu Ami ja siinä sitten odoteltiin vielä Iristä, joka lensi Suomesta tänne asti.
Vaatteita oli ehdottomasti liikaa päällä vaikka Soulissa olinkin palellut koko matkan lentokentälle ja jo Kuala Lumpurissa käynyt ottamassa osan vaatteista pois. Hostelli löytyi mainiosti ja kaksi mukavaa tätiä oli siellä meitä vastassa. Heti kun päästiin aulaan, jostain kulman takaa paikalle viiletti joku suomalainen, joka oli kuullut kun puhuttiin suomea. Mihinkään ei pääse ilman... Kaikilla tietysti kamala nälkä kun koko päivä matkustettu ja lähdettiin sitten keskiyöllä syömään päivällistä. Vastapäätä löytyi ruokapaikka, josta sai varmaan melkein mitä tahansa merenelävää. Paikka oli tavallaan iso tori, joka oli täynnä pöytiä ja laidat täynnä vesitankkeja, joissa kaikki kalat, äyriäiset, ravut ym. olivat. Ruuan jälkeen oli ihana päästä pitkästä aikaa (neljään kuukauteen) normaaliin suihkuun, joka jopa pysyi kiinni siellä seinässä eikä sitä tarvinnut pitää koko aikaa kädessä, tosin vedenpaineessa oli hieman toivomisen varaa, mutta kaikkea ei voi saada.

Nukuttiin sikeästi kolmeen asti iltapäivällä ja hostellin aamiainenhan siinä meni sitten ohi, samoin kuin huonesiivous. Täti yritti kyllä aamupäivällä tunkea huoneeseen, mutta huomasi sitten, että siellähän vielä nukutaan. Päivä näytti vähän sateiselta, mutta napattiin kartta mukaan ja lähdettiin tutkimaan. Kaupunki oli aika pieni, tai ainakin keskusta-alue oli ihan hetkessä kävelty läpi. Myöhemmin alkoi sitten sataa ja palattiin ihan märkinä hostellille. Vaikka nyt sadekausi onkin, täällä on paikallisten mukaan lähiaikoina satanut epätavallisen paljon, ja mm. Thaimaassa ja Läsi-Malesiassa onkin nyt tulvia.

Sateinen KK

Seuraava päivä olikin sitten uuden vuoden aatto. Päivä näytti aurinkoiselta ja päästiin ylöskin ihan kohtuulliseen aikaan ja aulan tätien yllätykseksi jopa aamiaiselle ehdittiin. Käveltiin keskustan toiselle puolelle Jesselton Point –satamaan ja napattiin vene Sapi saarelle, joka on yksi Tunku Abdul Rahman Marine Parkin saarista. Alueella on ilmeisesti viisi pientä saarta, joista kolmelle pääsee helposti veneillä Jesselton Point –satamasta. Kolme pääsaarta ovat luultavasti aika turistisia ja täälläkin kiinalaisia oli kuin muurahaisia. Veteen jos halusi, piti taistella kiinalaisten läpi. Laiturin vieressä oli lyhyt ranta ja pari rakennusta, joiden takaa alkoi heti metsä. Toisellekin puolelle olisi päässyt kävelemään jostain metsän läpi, mutta ajateltiin ihan rantapäivä vain viettää. En ollut vielä ihan rekisteröinyt, kuinka lähellä päiväntasaajaa nyt oltiin ja vaikka aurinkorasva oli mukana, ei sitä ihan joka paikkaan mennyt... Koska iho nyt sattuu aika vaalea olemaan, paloin aika pahasti joistain kohdin. Seuraavat pari päivää nukkuminen onnistui vain särkylääkkeiden avulla ja aika peittävää vaatetta sai sitten käyttää, että lisävahingoilta olisi vältytty. Nyt pari viikkoa tapauksen jälkeen mm. jalat näyttää siltä kuin niissä olisi isoja vanhoja mustelmia, koska ne läntit jotka paloivat ovat nyt muita alueita paljon tummempia. Näyttää siis siltä kuin jollain kepillä olisi hakattu jalkoja. Kaunista...

Varaaneja Sapilla. Englanniksi monitor lizard koska joskus ne voi kuulemma nousta takajaloilleen ihan kuin oravat
ja tarkkailla ympäristöä.

Aika hyvin oli hiekan väristä iho vielä. Sitten kaikki muuttuikin punaiseksi..

Kohtuulliset maisemat uudenvuodenaaton viettoon

Venematka takaisin maihin

Illalla käveltiin rantaan, jossa ravintolat sijaitsivat ja juhlistettiin sitten uutta vuotta siellä aika hillitysti tosin, koska kaikki oli ihan rikki aikaisesta aamuheräämisestä ja auringossa makaamisesta. Itselläni palanut iho alkoi myös vähän tuntua siinä vaiheessa.

Uuden vuoden päivänä käytiin vähän kävelemässä KKn takana olevassa Signal Hill -puistossa/metsässä mikä lie. Näköalatasanteelle oli pelkkää autotietä jonkun asteisen sademetsän läpi, mutta alaspäin tultaessa oikaistiin lyhyen kävelyreitin läpi, joka kulki metsässä. Signal Hill oli vain ihan muutama sata metriä kaupungin laidasta, mutta silti muutamat apinat ehdittiin nähdä lyhyellä matkalla. Tuntui todella hassulta, että siellä ne vaan meni noin lähellä kaupunkia ihan kuin oravat Suomessa. 

Näkymät KKlle Signal Hill:tä

Tuijotteli meitä oksalta

Uuden vuoden jälkeen lennettiin Borneon itärannikolle Tawaulle, josta sukellusfrima tuli hakemaan meidät Sempornaan ja siitä veneellä Mabul saarelle Celebesin merelle, jossa firman resortti sijaitsi. Matkustamiseen toi pientä lisäjännitystä taas aika epätasaiset lennot (päätin siirty junamatkailuun tästä lähtien) ja ulkoministeriön matkustustiedote, jonka mukaan tälle alueelle matkustamista pitäisi välttää kidnappausriskin vuoksi. Filippiineillä joku islamistiryhmä taistelee oman valtion perustamiseksi ja nämä sukeltamiseen otolliset saaret nyt sattuvat olemaan aika lähellä Filippiinejä. Sieltä on sitten porukkaa aina välillä kidnapattu lunnasrahojen toivossa. Koska tämmöinenhän aika pahasti vaikuttaa turismiin, on nyt Malesian hallitus laittanut joka saarelle poliisit ja ilmeisesti myös merialueille yöllisen liikkumiskiellon. Eli mikäs siinä sitten, matkaan vaan.

Vähän lisäjännitystä tällekin lomalle

Mabulin resortti oli tosi hieno ja hintaan sisältyi kolme ateriaa ja kaksi välipalaa päivässä. Paikka tyhjeni lähes kokonaan päiviksi kun kaikki poistuivat sukeltamaan ja illalla porukka palasi ihan innoissaan kirjoittelemaan vihkoihin, mitä kaloja oli nähty. Iris ja Ami molemmat kävivät sukeltamassa, itse muutaman kerran uskaltauduin veteen vain uimaan. Pelkään kaloja aivan tajuttomasti ja meressä uiminen on kaikkien kamalinta. Jonkun muun on aina pakko mennä ensin pelottamaan kalat pois ja sitten voin mennä perässä ja parin minuutin päästä stressitaso alkaa jo nousta ja vainoharhaisuus iskeä ja on pakko päästä pois. Muiden siis sukellellessa minä makasin rannalla (nyt jo aurinkorasvan kanssa) ja lukaisin siinä viikossa Che Guevaran muistelmia Kuuban vallankumouksesta.

Saarella oli muitakin resortteja sekä kaksi kalastajakylää, joissa asuu Bajau-heimoon tai mihin lie kuuluvia ihmisiä. Yhteensä kylissä asuu n. 2000 ihmistä, vaikka saari on todella pieni. Tuntui jotenkin todella ristiriitaiselta, että samalle saatelle oli rakennettu muutama todella hieno resortti ja ravintolat ja baarit ja kaikki ja sitten ihan porttien toisella puolella oli pellistä kyhättyjä hökkeleitä. 

Oltiin saarella viisi tai kuusi päivää ja suunnattiin takaisin Kota Kinabaluun. 

ööö.. kelpaa

Toinen kalastajakylistä mereltä päin

Vasemmalla kalastajakylä ja oikealla resortin ranta

Rento elämä

Ja pari poliisia vielä muistuttamaan todellisuudesta