Myanmar: Bagan

Ah bussimatkailun iloja! 9 tuntia mainioita Myanmarin teitä, kaikki tietysti ihan priimakunnossa, tai ei sittenkään... Bussin ilmastointi oli säädetty asetukselle ydintalvi, mutta olin onneksi varautunut ja vilttiäkin oli tarjolla. Koska istuma-asennossa on täysin luonnotonta nukkua, vaikka kuinka selkänojaa saisi alaspäin, ei nukkuminen oikein onnistunut. En kertakaikkiaan vaan voi nukkua, jos joudun pitämään jalkoja muuta kroppaa alempana eikä mikään vääntely auttanut vaikka taidokkaasti varmaan jossain välissä istuinkin jalat ikkunalaudalla ja pää melkein lattiassa siellä muiden huviksi.
Noin kahden tunnin ajon jälkeen yhdentoista aikaan yöllä pysähdyttiin jollain huoltoasemalla suoraan helvetistä. Huoltoasemalle oli kokoontunut suunnilleen joka ikinen bussi, joka lähti Yangonista pohjoiseen, eli aika moni. Siellä sitten rivissä tönötti neonvaloilla varustettuja ravintoloita, jotka kaikki tarjosivat ihanaa myanmarilaista ruokaa, eli sitä kamalaa suoli- ja läskimössöä, jota Yangonissa jo tiirailin ja päätin pysyä kaukana. Niiden lisäksi tarjolla oli pienissä kojuissa myanmarilaisia leivoksia, sipsejä ym. muuta pientä syötävää.
Paikka oli ainut mahdollisuus ruokaan ennen seuraavaa päivää, mutta koska ruokaan ei ollut koskemista, piti siis kokeilla myanmarilaista kakkua. Myös sipsit ja muut vastaavat olivat niin epäilyttäviä, että nääntymisenkin uhalla jätin kokeilematta. Matka jatkui ja edessä oli vielä 7 tuntia istumista. Yangonista Mandalayhin menee varmaan koko maan ainoa moottoritie ja heti kun poikettiin siltä kohti Bagania, matka muuttui astetta epätasaisemmaksi. Aivan ihanaa matkantekoa kolmen aikaan yöllä..

Paikallinen taksi

 Baganiin saavuttiin viiden aikaan aamulla. Bussiasemalla oli heti vastassa sangen aggressiivisia/innokkaita taksikuskeja ja pian kaikki olivatkin pakattuna takseihin ja valmiina lähtöön. Bagan ei siis varsinaisesti ole kaupunki vaan iso arkeologinen alue, jonka laidoilla sijaitsee kolme kylää: Old Bagan, New Bagan ja Nyaung-U. Lähteiden mukaan Nyaung-Ussa oli eniten halpoja hostelleja, joten tuppauduin siis sinne menevään taksiin, joka oli minikokoinen kuorma-auto pehmustetulla lavalla. Kyytiin oli lisäkseni tulossa kolme pariskuntaa ja tietysti kaikkien tavarat. Siitä sitten lähdettiin kaahailemaan pitkin pimeitä ja joskus aikaa sitten päällystettyjä teitä kohti kylää.
Baganin alueelle pitää maksaa 20 dollarin pääsymaksu. Raha ei mene millään tavalla alueen kehittämiseen tai muuhunkaan vaan suoraan Myanmarin hallitukselle. Meidänkin taksi sitten pysäytettiin tietullissa ja maksua alettiin kerätä. Sillä välin kun pariskunnat siinä säätivät rahojensa kanssa ja pohtivat, kellä on sopivankokoisia seteleitä, itse istuin ihan hiljaa auton lavan nurkassa ja lopulta pariskunnat olivat maksaneet ja taksi kaasutti pois. Kukaan ei huomannut enkä mitään sitten maksanutkaan. Maksusta sai jonkinnäköisen lapun, mutta internetin mukaan tätä lappua ei kysyttäisi missään, joten en jaksanut huolehtia asiasta.

Nyaung-Un pääkatu

Koska talvi on sesonkiaikaa täällä, moni hostelli oli täynnä ja taksi ajelutti meitä monessa paikassa kysymässä huoneita ja hintoja. Lopulta kaikille löytyi huoneet. Täällä ei ilmeisesti mitään dormeja harrasteta, joten sain yksityishuoneen, joka maksoi vain 12 dollaria yöltä. Koska Koreassa asun asuntolassa ja huone on jaettava ja reissun aikana olin nukkunut vain dormeissa, oli ihan oma huone aika luksusta ja todella outo tunne myös kun yli viiteen kuukauteen olikin ihan yksin. Mukavan lisämausteen omaan huoneeseen toi tietenkin sitten siellä asuvat liskot, jotka öisin kokoustivat seinällä.

Seuraavina päivinä vuokrasin polkupyörän ja ajelin ympäri aluetta. Vaihtoehtoina oli myös vuokrata e-bike eli sähkömopo tai ponikärry. Ponikärryt olivat kallita, hitaita ja ponit pelottavan laihoja ja ihmiset sähkömopoilla näyttivät ihan lihavilta amerikkalaisilta Walmartissa. Sen lisäksi en ollut pitkään aikaan päässyt pyöräilemään.

Ponikärry ei niin laihalla ponilla

Isoimmat tiet oli päällystetty, mutta niiltä poikkeavat polut olivat yleensä hiekkaiteitä tai pelkästään hyvin hiekkaisia polkuja. Koska talvella on kuivakausi, kaikki tiet pöllysivät ja päivän jälkeen olo oli kuin olisi joutunut hiekkamyrskyyn. Joka päivä otin eri tien kohteeksi ja jätin pyörän aina polkujen alkuun ja siellä sitten talsin ympäriinsä kuivaa lähes aavikkoista maastoa piikkipensaiden joukossa pagodalta toiselle.

Urhea pyöräni

Yleensä bagodat olivat ryhmissä ja näkyvissä tieltä. Aluksi yritin pysähtyä joka paikkaan, mutta aika pian tajusin, että se ei ole mitenkään mahdollista. Alueella on vajaa 3000 pagodaa vielä jäljellä reilusta 10 000 joita sinne 800-1200-luvuilla rakennettiin. Useimpiin rakennuksiin pääsi sisään ja jokaisessa oli vielä Buddhan kuvat jäljellä.
Joihinkin temppelirakennuksiin, jotka eivät olleen isoimpien reittien varrella, pääsi kiipeämään yläkerroksiin, mutta useissa vierailluimmissa paikoissa portaat oli suljettu.
Alue oli aivan uskomattoman hieno ja varsinkin, kun sen pääsi näkemään jostain korkeammalta.
Bagodat vain jatkuivat silmänkantamattomiin ja oli todella outoa kuvitalla, että aikoinaan niitä on ollut yli kolme kertaa enemmän kuin nyt. Useimmissa paikoissa sai yksin kiertää, aina välillä joku muukin sattui samaan aikaan samalle bagodaryhmälle. Vaikka Bagan onkin siis Myanmarin yksi suosituimmista turistikohteista ja sesonkiaika oli vielä menossa, ei siellä tuntenut minkäänlaista tungosta tai ruuhkaa. Iltaisin ihmisiä kokoontui tietysti korkeimmille paikoille katsomaa auringonlaskua, mutta muuten tuntui kuin olisi ihan yksin ollut siellä keskellä autiomaata ja yli 1000 vuotta vanhoja rakennuksia. Välillä sai kuitenkin varoa, kun aivan yllättäen jostakin puskasta saattoi rynnistää valtava vuohilauma tai lehmiä.

Vuohet tulevat!

Auringonlaskun jälkeen tuli ihan totaalinen pimeys, koska mitään katuvalojahan täällä ei ollut, joten pyörämatkat takaisin kylään olivat sangen mielenkiintoisia kun tiet eivät mitään kaikkien tasaisimpia olleet. Matkalla sai aina myös onnitella itseään pyörän valinnasta kun näki ihmisiä työntämässä sähkömopojaan kilometrien päässä kylästä, koska akku oli loppunut.

Munkit aamuisella almujen keräyksellä

Baganista pääsi aamubussilla Mandalayhin, joka oli seuraavana tiedossa. Aamulla odottelin taksia matkatoimiston edessä ja näin kun Nyaung-Un pääkatua käveli munkkien kulkue. Ilmeisesti joka aamu luostarin munkit lähtevät keräämään almuja paikallisilta ja lähes kaikki yritysten omistajat ja joku joka talosta oli tullut kadulle antamaan rahaa munkeille. Munkit olivat järjestäytyneet valtavan pitkään jonoon ilmeisesti ikäjärjestyksessä niin että nuorimmat tulivat viimeisenä. Ensimmäiset kävelivät kuitenkin niin nopeasti, että lapset jäivät jälkeen ja lopulta joku vanhimmista munkeista joutui kävelemään takaisin hakemaan matkasta jääneitä lapsia.

Matkasta jääneet pojat

Munkkien aiheuttama liikenneruuhka

Jos ajattelinkin, että bussimatkailu päivällä olisi mukavampaa kuin yöllä, olin taas kyllä pahasti väärässä. Bussikuskilla oli jokin valtava tarve soittaa torvea ihan kirjaimellisesti 30 sekunnin välein ja tätä sitten sai kuunnella monta tuntia taas. Keskellä matkaa pysähdyttiin johonkin pieneen ravintolaan taas ja päätin tyytyä samanlaiseen kakkuun kuin aikaisemmin. Samassa bussissa ollut japanilainen mies kuitenkin tuntui olevan huomattavn huolissaan, etten kaapinut kamalaa kasaa ruokaa mukaan pysähdykseltä, joten pian liikkeellelähdön jälkeen penkkirivejä pitkin tuli kasa banaaneja ja sipsejä, jotka pysähtyivät kohdalleni. No Itä-Aasiassahan on todella epäkohteliasta kieltäytyä jos tarjotaan, joten ei siinä sitten mitään.. Hyvillä eväillä kohti Mandalayta.

Myanmar: Yangon

Alunperin tarkoituksena ei siis ollut lähteä Myanmariin, Thaimaasta matkan piti jatkua Kambodza ja Vietnamiin, mutta Bruneissa tavattu hollantilainen professori ihan erityisesti suositteli Myanmaria, eikä mitään oltu lyöty vielä lukkoon, joten ajattelin, että mikäs siinä. Myanmar on vasta vähän aikaa sitten avautunut ulkopuolisille, joten siellä ei ole vielä mitään valtavaa turistiryntäystä. Näin ollen sieltä siis piti kuuleman mukaan löytyä jotain aitoa ja alkuperäistä, jota miljoona päivittäistä turistia ei ole pilannut. Matkaan siis!
Toiselta nimeltään Myanmar on Burma. Burma nimeä käytetään vielä aika laajasti poliittisista syistä, koska vallassaoleva sotilasjuntta päätti muuttaa nimen Mynamariksi vuonna 1989 ja maat jotka eivät tunnusta junttaa käyttävät vielä nimitystä Burma (ihan kuin se vaikuttaisi mihinkään). Mm. USA ja Iso-Britannia käyttävät nimeä Burma, mutta esim. YK käyttää nimeä Myanmar. Monissa kartoissa molemmat nimet löytyvät alekkain. Ilmeisesti molemmat nimet tulevat burman kielestä, jossa maan nimi on virallisesti jokin Mynamaria muistuttava sana ja puhekielessä taas käytetään nimeä, joka muistuttaa nimeä Burma. Vastarintaliike Myanmarissa kannattaa nimeä Burma, koska se katsoo, että sotilasjuntta ei ole legitiimi eikä sillä siis ole oikeutta muuttaa maan nimeä. Myös joidenkin kaupunkien nimet ovat samassa tilassa kuten entinen pääkaupunki Yangon, joka on vanhalta nimeltään Rangoon. Itse käytän nyt kuitenkin uusia nimiä, koska eihän sillä oikeasti ole mitään väliä. Sotilasjuntta ei katoa mihinkään eri nimeä käyttämällä.

Saavuin siis Yangonin lentokentälle enkä oikein osannut odottaa mitään. Miltä voi näyttää maa, joka istuu tiukasti Intian ja Kaakkois-Aasian välissä ja on syvästi buddhalainen, on ollut vuosikymmeniä brittien siirtomaavallan alla, käynyt läpi sotilasvallankaappauksen ja jota juntta on hallinnut pitkään ja joka on ollut suljettuna ulkomaalaisilta ihan lähivuosiin asti ja jossa kaiken kuulemani mukaan asuu maailma ystävällisimmät ihmiset?
Matkustamiseen tarvittiin viisumi, joka maksoi 50 dollaria. Hakemuksen turistiviisumia varten voi tehdä kätevästi netissä ja hyväksyntä tuli muutamassa päivässä. E-viisumi ei kuitenkaan ole mahdollinen kaikille kansallisuuksille, vaan joillakin tapaamillani turisteilla oli ihan kunnon viisumileimat passissa ja koko homma oli pitänyt tehdä suurlähetystön kautta. Itse kuitenkin vain tulostin hyväksytyn hakemuksen ja näytin sen lentokentällä.
Lentokentällä oli monta rahanvaihtopistettä, joille muodostui kamalat jonot, kun kaikki rynnistivät niille. Myanmarin kyateja ei siis saa mistään muualta kuin itse maasta. Yleensä lentokentillä on kaikkien kamalimmat vaihtokurssit, mutta Myanmarissa vaihtoehdot ovat muuten aika vähissä. Lentokentän yhdelle ja ainoalle pankkiautomaatille tuli myös heti kamala jono, mutta onneksi olin saanut dollarit jo Thaimaasta.
Netti oli täynnä varoituksia, joiden mukaan rahan nostaminen ja vaihtaminen olisi todella vaikeaa Myanmarissa, joten kaikki siis juoksivat käyttämään tätä otaksuttua viimeistä tilaisuutta lentokentällä. Rahanvaintopisteellä kävi kuitenkin ilmi, että kyateja olisi voinut vaihtaa dollarien lisäksi euroista sekä Singaporen dollareista.
Koska dollarit kävivät myös yleisesti maksuvälineenä, en viitsinyt vaihtaa kaikkia rahoja. Se kummalla valuutalla oli edullisempi maksaa riippui aina paikasta. Yleensä hinnat oli ilmoitettu sekä kyateina että dollareina, mutta tällöin kurssina käytettiin vain yksinkertaisesti 1000 kyat = 1 dollari vaikka virallisissa rahanvaihtopisteissä kurssi oli 1025 kyat = 1 dollari. Joka kerta sai siis pohtia, että mikä on nyt järkevintä (mukavaa voimistelua loman pehmentämille aivoille...)

Lentokenttä oli yli 20 kilometrin päässä kaupungista ja taksi maksoi n. 8 dollaria kun valmiin taksilipun osti taksikojusta eikä mennyt itse neuvottelemaan. Itse neuvottelemalla olisi luultavasti hävinnyt jonkunverran. Myanmarissa ei kuitenkaan ole vielä ihan samanlaista turistienhuijaus meininkiä kuin esim. Thaimaassa tai Malesiassa eikä silloinkaan kun tiesin, että maksan ylihintaa, hinta ollut kamalasti korkeampi kuin oikea hinta. Jo lentokentällä alkoi tulla kuva, että ihmiset ovat aivan tajuttoman ystävällisä.
Lento tuli juuri hyvään aikaan, koska matka kaupunkiin kesti vain puoli tuntia. Ruuhka-aikaan 20 kilometrin matkaa voi ilmeisesti ajaa yli puolitoista tuntia.
Hostelli oli Yangonin toiseksi halvin, mutta silti huomattavasti kallimpi kuin mikään Kuala Lumpurissa, Singaporessa tai Bangkokissa. Koska turismi on vielä niin uutta Myanmarissa, ei kunnon infrastruktuuria varsinkaan reppureissaajille vielä ole. Joitakin kalliimpia hotelleja kyllä löytyy, mutta ne ovat sellaisia saarekkeita eristettynä normaalista elämästä ja niitä käyttävät lähinnä bisnes-ihmiset ja pakettimatkalaiset. Vielä vähän aikaa sitten pakettimatka olikin ainoa tapa päästä kiertämään maassa.
Hostellissa tapasin jonkun belgialaisen tyypin, joka oli ollut samalla lennolla ja lähdettiin oitis tarkastamaan kaupunkia. Ensivaikutelma Yangonista: likainen, pölyinen, ränsistynyt. Liikenne oli aivan tajutonta, pahempaa kuin missään, missä olin aikaisemmin käynyt. Osassa autoista ratti oli oikealla puolella, osassa taas vasemmalla, mutta liikenne kulki kuitenkin samoinpäin kuin Briteissä. Mitään sääntöjä ei näyttänyt olevan ja torvet soivat koko ajan. Risteyksissä väistämisvelvollinen oli se, jolta loppui kantti kesken ja joka väisti. Olin ihan varma, että kuolisin joka kerta kun astuin kadulle ja yritin päästä yli.
Kävi myös ilmi, että rahan vaihtaminen lentokentällä oli ollut erittäin järkevää, koska Yangonista rahanvaihtopistettä oli todella vaikea löytää, kun sellaista yritettiin belgialaiselle hakea ja vaihtokurssi oli myös huonompi kuin kentällä.

Illalla lähdettiin katsastamaan Shwedagon pagodaa, joka on pyhin pagoda Myanmarissa. Korkeutta koko hommalla on 99 metriä ja pagoda on kokonaan kullattu. Homma on ilmeisesti rakennettu 500-900-luvulla, kukaan ei tiedä varmaksi ja legendan mukaan bagodalla olisi ikää jopa 2600 vuotta. Mene ja tiedä. Alueella oli myös monia muita pienempiä stupia ja muita rakennuksia ja koko homman kiertämiseen meni kauan aikaa. Alue oli pyöreä, joten lopulta ongelmaksi tuli, että ei tiedetty, mistä sisäänkäynnistä oltiin tultu, koska ne kaikki näytti samoilta ja kengät oli tietysti pitänyt jättää ulkopuolelle, joten olisi ollut ihan hauskaa, jos olisi myös samasta päässyt pihalle. Huomattiin myös, että kaikista varoituksista huolimatta pankkiautomaattia ei todellakaan ollut niin vaikea löytää kuin netissä sanottiin. Siellä temppelialueellakin useampia tönötti neonvalot vilkkuen. Koko alue oli kullanhohtoinen ja varsinkin auringon lakettua paikka näytti upealta. Kaikki mahdollinen oli kullattu.

Pankkiautomaatti!

Itse bagoda siinä, uudelleenkultaus menossa

Takaisin keskustaan päästyä alkoi illallisen metsästys. Ei ihan mikään helppo nakki... Koska turisteja ei tosiaan ole kovin paljoa, ei ruokatarjontaakaan ole liiaksi. Siinä sitten valittiin järkevimmän näköinen paikallinen katukeittiö, ja vaikeuksien kautta voittoon, ruokaakin saatiin. Myanmarilainen keittiö ei oikein vielä vakuuttanut, tarjolla näytti olen pelkkiä suolenpätkiä ja läskinpaloja. Ainut syötävän näköinen annos oli jollain tasolla fermentoitu kala. Ja kyllä, minä söin, koska muutakaan ei ollut. Tätä henkisen kasvun määrää...

Nam nam...

Seuraavat päivät menivät ympäri Yangonia kävellessä ja pikku kävelyretkellä kaupungin puistoon. Jokainen sekuntti kadulla oli ihan hengenvaarallinen, eikä pelkästään liikenteen takia vaan koska ilmansaasteet ja pakokaasut ja katupöly ym. ylittivät pitoisuuksiltaan reilusti keväisen Soulin ja Kiinasta saapuvat keltaisen pölyn. Kaikkea peitti paksu kerrros mustaa pölyä, joka tunki keuhkoihin ja silmiin ja ihan joka paikkaan. Hengitä siinä sitten.

Kadut olivat joskus kauan aikaa sitten päällystettyjä ja koko ajan saikin varoa, ettei putoa johonkin valtavaan kuoppaan. Kaikki rakennukset olivat myös nähneet parhaat päivänsä ja useista vielä näki, että ne olivat brittien aikaisia. Ilmeisesti koko systeemi on kaatunut kun britit ovat lähteneet. Tämän takia usein vanhemmat ihmiset myös puhuvat paremmin englantia, koska he ovat vielä käyneet koulussa brittien aikana.

Syötävää ruokaakin lopulta löytyi, koska kiinalaiset, ne siunatut ihmiset, ovat joka paikassa ruokiensa kanssa! Pääsin tutustumaan myös paikalliseen kahvilakulttuuriin. Kahvila täällä siis tarkoitti kadunkulmassa olevaa pikkukeittiötä ja kaduille levittäytyviä muovisia minituoleja ja pöytiä. Tee oli chai-teetä, mutta tarjoiltuna sekoitettuna lämpimään kondensoituun ja makeaan maitoon. Huomattavasti parempaa kuin miltä aluksi kuulosti...

Nuori munkki almukierroksella

Pagona liikenneympyrässä

 

Mellakka-aidat valmiina odottamassa

Perinteiset kasvomaalit

Kiinalaista, ainakin melkein. Ja maailman parhaan paistetut dumplingsit

Kaupungin puisto oli mielenkiintoinen kokemus. Koska en ikinä opi, päätin lähteä paikalle taas kävellen, mutta GPS pelasti taas.
Puistoon päästyäni jostakin rynnistää lauma paikallisia tyttöjä ja mitään kysymättä poseerasin taas kohta joka ikisen kanssa yhdessä ja erikseen kuvissa.
Puistossa lampea piti kiertää polut, joista osa kulki laitureilla veden päällä. En ikinä päässyt kiertämään koko lampea ympäri, koska joissain kohdin valtavat kuopat katkaisivat polut kokonaan eikä mistään päässyt kiertämään ympäri. Lampi oli myös hieman epämiellyttävän hajuinen ja värinen. Paluumatkaa varten nappasin taksin, koska en löytänyt enää aikaisempaa reittiäni ja mistään muualta ei päässyt kävelemään, koska kävelytie yhtäkkiä katkesi ja muuttui kuopaksi. Että näin..

Illalla otettiin taksi bussiasemalle, joka kätevästi sijaitsi 25 kilometrin päässä keskustasta. Seuraavana kohteena oli siis Bagan noin 9 tunnin ajomatkan päässä Yangonista. Koko matkasuunnitelma oli pitänyt käydä läpi matkatoimistossa ja bussiliput piti myös käydä sieltä hakemassa. Hostellia Baganiin ei pystynyt varaamaan netistä, koska halvat pikkupaikat eivät olleen siellä eikä puhelinlinjat juuri sillä hetkellä toimineet, että olisi voinut soittaakaan.
Hostellin henkilökunta käski lähteä kolme tuntia aikaisemmin haluttua asemalle saapumista ja bussiyhtiöt pyysivät, että matkustajat olisivat tuntia aikaisemmin valmiina eli koko homma siis vaati neljä tuntia. Liikenneruuhkat olivat kuitenkin niin pahat, että matkaan sitten menikin vajaa kaksi tuntia ja paikalle päästyämme aika nopeasti huomasi, miksi siellä kannatti olla ajoissa.
Bussiasema oli kymmenittäin pitkiä varastorakennuksia sikinsokin isolla ei niin tasaisesti päällystetyllä kentällä ja jokaisessa rakennuksessa oli kymmenittäin pieniä autotalleja, joissa bussiyhtiöiden toimistot olivat. Jokaisen yhtiön bussit olivat parkissa tallien edessä ja koko ajan busseja tuli ja lähti ja torvet tietysti soivat.
Yhtäkään katuvaloa paikalla ei ollut ja kaikkien yhtiöiden nimet ja logot olivat tietysti burmaksi. Yritä siinä sitten etsiä sitä oikeaa bussiyhtiötä varmasti satojen joukosta. Taksit kyllä yrittivät viedä oikealle luukulle, mutta hekään eivät tienneet kaikkea ja kysymällä ohjeita päädyin kiertämään ainakin viidellä eri toimistolla, koska kaikilla oli eri käsitys oikeasta suunnasta. Ihme kuitenkin tapahtui ja löysin oikean paikan.
Toisin kuin voisi luulla, kaikilla yhtiöillä oli aivan uudet Skanian tai jonkun muun eurooppalaisen tai japanilaisen firman bussit, jotka olivat ihan luksusvarusteltuja. Penkit kallistuivat melkein makuuasentoon ja oli jalkatukia ja matkahammasharjoja, vesipulloja, kosteuspyyhkeitä, vilttejä ym. muuta tarjolla. Jotenkin ajattelin, että eihän tämä 9 tunnin yöbussimatka niin kamala voisi olla, mutta Myanmarilla vaan on mukava tapa yllättää!