Myanmar: Mandalay

Mandalayta varten olin varannut vain yhden yön, mutta siellä olisi kyllä saanut pari lisäpäivääkin viettettyä. Aikaa oli vain sen verran vähän, että piti priorisoida. Mandalaysta ei sitten löytynyt yhtäkään hostellia, joten hotelliin siis. Tosin oli jo paremmat päivänsä nähneitä nämä paikat, joten ei hinnatkaan olleet huimia.
Tarkoituksena oli käydä U Bein -sillalla, Mandalay Hill -kukkulalla ja kierrellä vähän kaupungissa, paljon muuhun ei sitten ollutkaan aikaa. Ensimmäinen tehtävä oli kuitenkin löytää matkatoimisto, josta saisi bussilippuja. Hotellin respassa ei tiedetty sellaisista oikein mitään, mutta kartalle joku rasti vedettiin ja sanottiin mene sinne. Matkatoimisto sitten löytyikin, mutta siellä istui rivissä kolme kiinalaista, jotka ilmeisesti myivät vain lentolippuja. Hölmistyneistä katseista ja pitkästä hiljaisuudesta päättelin, että nyt kannattaa poistua paikalta, bussilippuja on ehkä jossain muualla. Osasivat kuitenkin vetää uuden rastin karttaan ja sieltä sitten vihdoin löytyi bussiliputkin. Seuraavana päivänä matka oli siis kohti Inle järveä. Etäisyyttä Inlelle oli noin 400 km, mutta ajomatka sinne kestäisi reilut 9 tuntia. En sen kummemmin miettinyt, minkälaisen lipun ostin, koska yleensä turisteille myytiin vain yhdenlaisia lippuja turistibusseihin, mutta seuraavana iltana bussimatkailu yllätti taas..

Illalla halusin siis lähteä katsomaan U Bein -siltaa, joka on yli 160 vuotta vanha, 1,2 kilometriä pitkä tiikistä tehty silta, joka kulkee Taungthaman järven yli lähellä Mandalayta. Kartan mukaan etäisyyttä sillalle oli yli 10 km, joten sinne ei ihan lähdetykään kävelemään. Takseja ei näkynyt missään, mutta täällä homma ilmeisesti toimi mototakseilla. Skootterin kyytiin siis ja matkaan.
Liikenne oli aivan kamalaa, jopa pahempaa kuin Yangonissa. Mandalayssa on noudatettu varsin tiukkaa ruutukaavaa ja kaupunki muodostuikin pelkästään risteävistä tajuttoman pitkistä kaduista. Pitkillä suorilla autot ja skootterit saivan mukavasti vauhtia ja risteyksissä sitten väsiteltiin kukin parhaan kykynsä mukaan.
Liikennettäkin pelottavampaa oli kuitenkin sen seassa hengittäminen. Olen aika varma, että sain jonkinlaisen pysyvän keuhkovaurion pelkästään hengittämisestä. Perille kuitenkin päästiin ja taksi lupasi odottaa sen aikaa kun töllistelin siltaa.
Koska nyt tosiaan oli kuiva kausi, oli järvi kuivunut aika paljon ja silta näytti mahdottoman korkealta ja pilarit erittäin huojuvilta. Kävelin koko sillan päästä päähän monen muun turistin kanssa. Paikallisetkin käyttävät vielä siltaa päivittäin, koska se oikaisee järven yli, jolloin sitä ei tarvi kiertää. Osa sillan laudiosta oli kokonaan irti, osa todella heikossa kunnossa ja osa puuttui kokonaan. Mielestäni oli suoranainen ihme, että koko homma oli ylipäätään vielä pystyssä. Maisemat olivat ihan kivat, mutta luulen, että tänne olisi ollut parempi tulla kuivan kauden päätyttyä kun järvi olisi ollut vähän muutakin kuin kausiviljelmiä.

Kuivunutta järveä viljelykäytössä ja jonkinlainen luostari ilmeisesti

Turistit odottamassa järven ylitystä

Munkit ottamassa kuvia

Koska järvi oli niin matalalla, sillalta pääsi alas kuivuneille alueille

Kauniita ja erittäin turvallisia Mandalayn katuja

Seuraavana aamuna Mandalayssa tuli vastaan jo Yangonissa tapaamani tyyppi ja lähdettiin metsästämään teetä, jota Yangonissa oli saanut joka kadunkulmassa. Vaikkei Yangon ollut mikään varsinainen suosittu turistikohde, oli Mandalay sitä vielä vähemmä, joten englantia puhuvia ihmisiä oli todella vaikea löytää. Pieniä katukeittiöitä ja kahviloita oli myös vähemmän tai sitten hotellini ei ollut ihan optimaalisella sijainnilla. Pitkän edestakaisin kävelyn ja monien epäonnituneiden kyselyiden jälkeen teetä kuitenkin löytyi. Varmuuden vuoksi kahvilan omistajat kutsuivat paikalle vielä jonkun ikivanhan papan, jolla oli muutama sana englantia hallussa. Useimmiten Myamarissa juuri vanhemmat ihmiset puhuivat englantia ja nuoret eivät, koska sotilasjuntan valtaantulon jälkeen koko systeemi romahti, ja sitä ennen kouluissa olleen ovat vielä saaneet koulutuksen brittisysteemin alla. Eli jos palvelu ei luistanut englanniksi, jostain kyllä soitettiin paikalle joku vanhus, joka sitten juoksutettiin korttelien päästä tulkkaamaan ja usein he saapuivatkin hiki otsalla ja hengästyneinä. Toimettomiksi ei siis jääty, vaan jos ulkomaalainen jotain halusi ostaa niin varmasti jostain haettiin joku, joka sen osasi myydä.

Iltapäivällä kävin kävelemässä Mandalay Palacen ympärillä, mutta en jaksanut sisään asti mennä, koska koko paikka on uudelleenrakennettu eikä mitään alkuperäistä ole siis jäljellä. Nappasin vielä mototaksin ja ajelin Mandalay Hill -kukkulan juurelle, josta alkoi pitkät portaat ylös kohti huippua. Koska matkalla ja huipulla on jotain Buddhalaisten hommia, piti kengät jättää portaiden juureen. Oli sitten oikein mukava kävellä paljain jaloin huipulle asti kun oli nähnyt miten täällä syljeskellään ympäriinsä. Portaat olivat täynnä pieniä kojuja, jotka myivät lähinnä matkamuistoja, mutta muutamia surullisenkuuluisia myanmarilaisia ravintoloitakin löytyi. Ruokailu jäi siis myöhemmäksi. Huipulta ei ollut niin hyvät näkymät kuin odotin eikä paikka muutenkaan ollut kummoinen. Huipulla piti myös maksaa kameramaksu eli jos kädessä sattui olemaan kamera, piti sen käytöstä maksaa.
Alaspäin lähdettäessä jouduin taas poseeraamaan ryhmäkuvissa, tällä kertaa buddhalaisten munkkien kanssa.

Tässä perhe, joka ajeli paikalle mopolla, lastasi kattilat pois kyydistä keskelle jalkakäytävää ja
rupesi syömään lounasta. Ihan yleinen käytäntö huomasin.

Mandalay palacen vallihauta. Pelkkää seisovaa vettä, haju sen mukainen

Matkalla Mandalay Hill -kukkulalle, joka tasanteella oli joku buddhalaisten homma

Lisää kuvateksti

Perillä. Näkymiä kohti Mandalayta ja kaukana myös Mandalay Palacen vallihauta

Sutaungpyei pagoda kukkulan huipulla

Matkalla alaspäin. Levähdyspaikkoja on ainakin varattu tarpeeksi

Ennen bussille lähtöä piti vielä käydä etsimässä ruokaa, mutta kiinalaisten puuttuessa jouduin taas turvautumaan fermentoituun kalaan. Löysin myös ihan oikean ruokakaupan, jotka ovat olleen aika harvinaisia (koko reissun aikana) lukuun ottamatta pieniä 7-11 tyyppisiä paikkoja, joita ei Myanmarissa ollut tullut vielä yhtäkään vastaan. Kauppa oli ihan uusi ja varmaan koko konseptikin uudenlainen maassa. Astuin sisään ja sain heti henkilökohtaisen avustajan, joka seurasi hyllyltä toiselle ja suositteli tuotteita, joita katsoin. Seuraan liittyi myös myyjä, jonka tehtävänä oli ilmeisesti kantaa ostoskoriani. Pyörin sitten siinä ympäri kauppaa kahden avustajan kanssa enkä ole kyllä ikinä saanut ruokakaupassa sellaista palvelua. Kun oikeaa tuotetta ei löytynyt tai paketin sisällöstä oltiin epävarmoja kaikki eri vaihtoehdot revittiin hyllyiltä ja kaikki paketit avattiin, että sain sitten katsella kaikki läpi ja varmistuttiin siitä, että nyt tulee varmasti sitä mitä haetaan. En sitten tiedä, että laitettiinko ne avatut pakkaukset takaisin myyntiin tarralla ulkomaalainen on koskenut tähän, hinta x3 vai seliteltiinkö pomolle inventaarion yhteydessä, että täällä kävi se yksi blondi silloin ja päätettiin tehdä pientä tuote-esittelyä.

nam nam

Illalla suuntasin bussiasemalle ja yllätysyllätys, minulle oli myyty lippu paikallisten bussiin. Täällä on siis pääsääntöisesti paikallisille ja turisteille omat bussit, mutta nyt ilmeisesti ainoa löytämäni matkatoimisto myi vain paikallisten bussiin lippuja. Ei siinä mitään, en muutenkaan pysty nukkumaan busseissa, joten ei niin luksusvarusteltu bussi ei haitannut. Tuijotuksen määrä oli kuitenkin aivan valtavaa, kun astuin bussiin ja ilmoitin käytäväpaikan tyypille, että olisin menossa sinne viereiselle paikalle. Tyyppi ei ihan uskonut tätä ja sitten käytiinkin pitkä keskustelu bussi-isännän kanssa, kunnes tultiin siihen tulokseen, että kyllä, nyt on niin, että meillä on täällä ulkomaalainen blondi keskuudessamme ja häellä on lippu ja näillä mennään. Ei tyypillä siis ilmeisisesti ollut mitään minua vastaan muuta kuin syvä hämmennys tuikituntemattomasta blondista, joka yritti tunkea ikkunapaikalle. Muutenkin oltiin vähän hämmentyneitä siitä, että onko tämä edes laillista, koska yleensä bussien pitää pitää kirjaa ulkomaalaisten viisuminumeroista, henkilöllisyydestä ja matkakohteista. Paikallisten bussilla ei kuitenkaan tällaiseen ollut kaavakkeita, mutta bussi-isäntä luotti siihen, että matkatoimisto on ottanut tietoni ylös ja hallitus siis tietää, missä menen.

Matkaan päästiin ja aloin heti katua, etten yrittänyt tehdä viimehetken pakoa johonkin turistibussiin. Bussin TVssä näytettiin puolille öin asti niin huonosti tehtyä ja täysin mautonta burmalaista saippuaoopperaa, että latinalaisen amerikan telenovelat jäivät ihan kakkosiksi. Äänet tietysti täysillä. Tämän jälkeen ohjelma vaihtui buddhalaiseen meditointimusiikkiin tms.
Koko matkan myös takanani istuva tyyppi lauloi niin kuin ihmiset saattavat laulaa kuunnellessaan musiikkia kuulokkeilla. Tyypillä vain ei ollut minkäänlaisia laulunlahjoa, ja volyymikin oli sitä luokkaa, että hän oikeasti kuvitteli viihdyttävänsä tässä koko bussia mahtavalla esityksellään.
Kahden aikaan yöllä hermot olivat kiristyneet jo ihan huomattavan tiukalle ja olin valimis murskaamaan tämän tyypin unelmat suuresta maailmantähteydestä keromalla, että jamppa hei, et osaa laulaa sitten pätkääkään, joten lopetatko ennen kun Sennillä napsahtaa ihan kunnolla??

Niin jäi siis tajuttoman pölyinen, likainen ja kaaoottinen Mandalay taakse ja edessä odotti Inle järvi ja Nyaung Shwe.